En ole enää nykyisin niin energinen uuden hyvän musiikin etsijä kuin taannoin. Parikymppisenä saatoin viettää kokonaisia iltoja uusia artisteja etsien, kuunnellen pätkiä kappaleista netissä ja lukien levyarvosteluita. Käytin niinikään sivustoja joista voi etsiä bändejä genren mukaan jonkinlaisessa suosituimmuusjärjestyksessä. Hyvän bändin löytyessä nälkä ei laantunut, vaan pikemminkin kasvoi. Oli tarve löytää koko ajan lisää samanlaista hunajaista tunnetta korvissa tuottavaa materiaalia.
Ajat ovat muuttuneet pojat, ja tytöt, kuten jo aikaisemminkin olen maininnut. Nimittäin viimeiset kaksi kuukautta olen kuunnellut lähinnä neljää levyä, joista kolme on tuoreita levyjä vanhoilta tutuilta ja yksi vanha levy tuoreelta tutulta. Ne ovat seuraavat, höysteenä kevyet kuvailut:
Candy Cane/Oranssi Pazuzu: Split
Vanha konkarikameleontti Candy Cane ja pilven/kirkonpolttajat Oranssi Pazuzu löivät hynttyyt yhteen splitin muodossa, molemmat kun ovat Rabbit Illsn-tallin suojeluksessa käsittääkseni. Levyn kuunneltua tulin oppineeksi että Candy Cane on vienyt musiikkinsa jo niin kauas sfääreihin ja sekoiluun että en pysy perässä enkä haluakaan, sillä levyn viisi CC-vetoa lähinnä tuottavat kuvottavaa tunnetta vokalistin kuulostaessa vanhalta kuolevalta noidalta ja musiikin muistutaessa pelkästään tarkoituksenmukaisen erilaista death-mättöä, paskaläjänä roskakasan päälle kun on vielä asetettu alati kilkkuvat syntikat, on vieraantuminen vanhasta lempparista taattu.
Oranssi Pazuzu puolestaan vetää maton jalkojen alta ja työntää vielä selästä lisää vauhtia. "Laulu" on muuttunut debyyttilevyyn verrattuna niin tukahdutetuksi ja korisevaksi että sanoista ei enää saa selvää ilman täysipainoista keskittymistä. Tämä lienee niiden puritanistien syytä, jotka väittivät ensimmäisen levyn sanoitusten olevan aivan naurettavan korneja verisine lakanoineen, kerettiläisine vuohineen ja matkoineen ajatusten taa. Jos nyt kelpaisi heillekin? Luulisi kyllä, koska musiikkipuoli on juuri se joka hipoo täydellisyyttä Oranssi Pazuzun kappaleissa tällä splitillä. Pelkkää särömurhaa ja jylhää lekallalyöntiä alusta loppuun. Kuuntelijalta ei kysellä, että "onko näin hyvä?", vaan kuuntelija lytistyy pikkuruiseksi mutta onnelliseksi möykyksi huoneen nurkkaan.
Black-metallia ja/tai psykedeliaa arvostavat, kuunnelkaa!
Fun: New 13
Helsinkiläistrion uusin lapsukainen, joka monesta kuuntelukerrasta huolimatta on osoittautumassa pettymykseksi. Ennalta-arvaamaton ja viihdyttävä noise-rallaus on tällä levyllä hidastunut laiskanpuoleiseksi räkärockiksi, jossa on liikaa kertosäkeitä miehen tekemänä joka ei ole syntynyt tekemään kertosäkeitä. Poikkeuksena "Barn"-kappale, joka ei kerrokaan ladosta, vaan lapsista. Niiden ärsyttävyydestä. Siinä levyn ainoa kohokohta, joten vinyyli jäänee pölyttymään hyllyyn.
Radical Face: Ghost
Spotify-bongaus! Joissakin juhlissa oli Spotifyn radio-ominaisuus käytössä, ja tältä levyltä sattui soimaan "Winter's Coming"-kappale. Lopetin oitis kaiken muun toiminnan biisin soidessa ja raivasin tieni koneelle katsomaan että mikä bändi on kyseessä. Pistin nimen mieleen, ja loppu onkin historiaa. Radical Face on puoliakustista kevyttä pop-rockia alakuloisella ja hieman mystisellä vivahteella. Mieleen tulee Elliott Smith, Sparklehorse ja Nada Surf. Sopii aamujen ja iltojen rauhallisiin hetkiin.
Interpol: Interpol
Lienee kaikille Statsterin käyttäjille tuttu levy. Itse pidän seestyneestä tyylistä.
Näillä on siis menty, mutta toivotaan että uutta on tulossa. Kaveri lähetti Mumford and Sonsin levyn postissa lyriikoiden ja hehkutuskirjeen saattelemana ja odotukset olivatkin korkealla. Äsken sen kuunneltuani oikein ajatuksella ja sanoituksia lukien tulin siihen tulokseen että on liian salonkikelpoista ja tuo mieleen irlantilaiset pubit rallatuksineen. Ehkä vaadin liikaa musiikilta? Perfektionismia? Varmasti, mutta siihen lienee kaikilla oikeus.
Ps. Oranssi Pazuzu on Tampereella keikalla 11.2., haastankin kaikki tamperelaiset ja muut suomalaiset lähtemään mukaan toteamaan bändin livekunto. Kiinnostuneita?