Musiikin kuuntelu muuttuu parisuhteen myötä, olen huomannut. Enää en voi laittaa black metallia tai mathcorea soimaan naapureitakin häiritsevällä voluumilla, tai ottaa automatkalle Candy Canen uusinta ja sekopäisintä albumia. Naapurin häirintäkin on vielä ok, mutta saman katon alla kun asuu kaksi ihmistä, on kompromisseja tehtävä tai edessä on ankeat ajat. Musiikin kuuntelutottumusten muuttaminen onkin eräs helpoimmin toteutettavimmista kompromisseista.
En ole kuitenkaan lopettanut musiikin kuuntelua kokonaan, vaikka välillä siltä tuntuukin. Statster-lukemani ovat olleet pohjamudissa jo puolitoista vuotta, ihan vain siksi että olen todellakin kuunnellut vähän musiikkia, ja niistä harvoista kuunteluista suurin osa on jäänyt vieläpä merkkaamatta. Olen viime kuukausina kuitenkin tehnyt sisäisen ryhtiliikkeen, ja päättänyt hypätä takaisin tiedostavien ja aktiivisten musiikinkuuntelijoiden kelkkaan. Tein itselleni selväksi, että musiikki on lähes hallinnut elämääni teini-iästä nykyisen parisuhteen alkuun, eikä sitä kaikkea voi noin vain jättää unholaan. Tilanne on melkein sama kuin jättäisi hyvän ystävän täysin huomiotta, ilman että tämä on tehnyt mitään väärää.
Töissäkäynti ja lenkkeily ovat oikeastaan olleet ainoat linkkini tyydyttävään musiikinkuunteluun. Töihin kuljen bussilla, puoli tuntia molempiin suuntiin, ja kulutan istuma-ajan vältellen muita ihmisiä jotta saisin joko lukea tai kuunnella musiikkia. Useimmat ihmiset vaan eivät ole yhtä kiinnostavia kuin hyvä kirja tai edes keskinkertainen musiikki. Työpaikallani vallitsee miesten keskuudessa puuduttava ja mielikuvitukseton machokulttuuri, johon liittyy keskustelut autoista, veneistä ja talonrakennuksesta, siis aiheista joista minä osaan puhua yhtä paljon kuin Mongolian arojen jakkien kusenhajun vaikutuksesta sopulien pariutumispuuhiin.
Bussissa kuuntelen musiikkia laidasta laitaan, olotilasta riippuen; Moto Boytä kun hymyilyttää, Opethia kun ei ja niin edelleen. Musiikin valitseminen juoksulenkille on sen sijaan erittäin tarkkaa ja harkittua, rituaalinomaista. On silkka mahdottomuus juosta ja kuunnella Elliott Smithin kitaraballadeja samanaikaisesti, vauhti hiipuu väkisinkin johtaen lopulta siihen että on pakko istuutua joen viereen nurmelle ja miettiä elämää, kuunnella sydäntään ja huokailla. Ei, juostessa musiikin tulee tuoda esiin syvimmät agressiot ja patoutumat, jotta ne voi hikoilla ja räkiä ulos naama irvessä. Agressio tuo lisää adrenaliinia ja sitkeyttä. Luovuttaminen ei tule mieleen vaikka jalat olisivat jo tulessa, jos Ajattara tykittää korvissa tai Martin Mendez junttaa tuplabasaria. Agressiivisuuden lisäksi tempo on toinen tärkeä elementti juoksumusiikissa. Kun pelti sihahtaa samaan tahtiin kuin oma vasen jalka maahan, ei edes tajua juoksevansa ja kuin huomaamatta, olet jo kotiovella.